tiistai 3. huhtikuuta 2018

'ja näin se ylipuhuttiin niin vannoutunut saksanpaimenkoiratyttö'

Olen aina kuvitellut että kun päätän jotain, päätökseni myös pitää. Aikoinaan päätin että minulle ei saksanpaimenkoirien lisäksi muita rotuja tule. Onhan niitä talossa jo neljä ollutkin. Toki tällä hetkellä vain yksi. Ja toistaiseksi saakin olla ainoa rotunsa edustaja tällä tontilla...

Tässä se on, minun uusi harrastuskaveri, pieni kiukkuinen 'Rosita'  

Syksyllä aloin hiljaksiin katsella tällä hetkellä Suomessa ja ulkomailla myynnissä olevia nuoria koiria (vuodesta kahteen vuoteen vanhoja). Etsin potentiaalista harrastuskoiraa, jolle mahdollisesti olisi jo pohjia tehty, en siis mitä tahansa kotia etsivää kodinvaihtajaa. Joitain mielenkiintoisia yksilöitä olikin, mutta loppujenlopuksi ei yksikään juuri minulle tarkoitettu. En kuitenkaan etsinyt koiraa tyylillä 'pakko saada nyt heti tänne mulle'. Tuli joulu ja uusivuosi. Löysin erittäin paljon itseäni kiinnostavan pentueen, joka oli juuri astutettu. Kumpikaan pentueen vanhemmista eivät todella jättäneet kylmäksi. Laitoin pennusta kyselyä ja kasvattaja kertoi varauksia olevan paljon ja enemmän uroksille. Pentuja syntyi odottajiin verrattuna vähän. Joka tietenkin oli harmi. Kuitenkin pennuista yksi olisi ollut minun. Kevään aikana myös yksi toinen pentue iski ensinäkemällä ja syvälle. En kuitenkaan päätynyt ottamaan pentua kummastakaan pentueesta...

Miksi nuori koira, eikä pentua? Siksi että haluan päästä treenaamaan ja etenemään. Pennun kanssa ensimmäiset vuodet on aina, nooh, koiraharrastajat tietää, ne on pentuvuosia. Pennun ottaminen on myös aina kun lottoa pelaisi. Koskaan ei voi taata millainen pennusta tulee, onko se terve luustoltaan tai onko siitä lajiin mihin sitä ollaan ottamassa. Ja tuntuu turhauttavalta kouluttaa pentua ja sen ollessa 2vuotias, tajuta että vaikka kuinka taijottaisiin, siitä ei koskaan (hyvää) suojelukoiraa tule. Ja tiedän että monien korvaan tämä kuulostaa siltä että koira on vain urheiluväline ja otetaan uusi kun edellinen ei kelpaa. Aivan niinkään se ei mene, mutta minulla yksikään koira ei ole kotikoira. Haluan harrastaa, kehittyä ja edetä, mutta niissä lajeissa jotka minua kiinnostaa. Vielä ei ole meillä tullut vastaan koiraa, joka olisi pellolla niin paska ettei reenata kannattaisi ;) 

Rosita ei ole minulle tuntematon. Näin sen ensimmäistä kertaa sen ollessa 9kk ja 2017 olin paljon Rosin kanssa tekemisissä. Olen tykännyt koirasta kuin hullu puurosta aina. Tiedän suunnilleen mitä sen kanssa on tehty milläkin osa-alueella. Koira on myöskin kuvattu luustoltaan terveeksi vuosi sitten Kari Ventelällä.
Koira on ollut minulla nyt reilu kaksi viikkoa ja meidän yhteiselo on sujunut niin kivasti. Pikkuhiljaa aletaan pelaamaan samassa tiimissä ja meillä on kivaa treenikentällä. Aika näyttää mihin asti päästään.
  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti